Potkut

Muistelen tässä viittomakielen päivää työväenmuseo Werstaalla, jolloin pidin luentoa kasvatustieteen pro gradustani v.2007. Kerroin viittomakielisten äidinkielen opetuksen vaiheista ja vähän nykypäivästä. Oli samalla voimannuttavaa ja raskasta kertoa, mitä on tapahtunut eri aikoina, sillä on myös minun kokemuksiani mukana. Jos olisin ihan ulkopuolinen tutkija, silloin suhtautuisi asioihin kenties helpommin. Olen haastattellut eri-ikäisiä kuuroja ja kirjoittanut ylös heidän tarinoitaan. Niitä voi lukea myös netistä, kun olen laittanut Jyväskylän yliopiston kirjastoon noin kuuden vuoden jälkeen, mutta haluaisin nyt kertoa yhden asian tässä blogissani.

Kun tein gradua,en ollut ymmärtänyt riittävän syvällisesti miten me kuurot kannamme edelleen häpeää. Olen jo pienestä pitäen kuullut negatiivisia asioita Keski-Suomessa sijaitsevasta koulusta, miten sinne kaikki (muka)tyhmät kuurot joutuvat. Kun aloin käydä enemmän kuurojen yhdistyksissä ja saada kuunnella erilaisia koulukokemuksia. Moni kuuro ylpeilee oralistisesta koulustaan, jossa opetettiin pelkästään puheopetusmenetelmällä. Olen silloin vähän ihmetellyt, miksi he olivat aika ylpeitä puhetaidostaan. Joskus yhdistysilloissa keskustellaan, ketkä ovat käyneet A tai B- luokkaa, mutta miltä tuntuu niistä kuuroista, jotka eivät käyneet kumpakaan luokkaa, vaan kävivät C-luokkaa? He usein häpeilivät ja näyttivät vaatimattomilta. Puhekoulun käyneet sen sijaan olivat usein reippaan näköisiä. Osa kuuroista viittoi esimerkiksi: "Olin kaksi vuotta Kuopiossa, mutta sain potkut. Siirryin sitten Jyväskylään."

Nämä asiat ovat tapahtuneet suurimmaksi osaksi yli 50 vuotta sitten, mutta on kyllä tapahtunut myöhemminkin. Pitäisi tutkia tarkemmin myöhempien aikojen syistä, sillä ennen vanhaan oli tapana, jos kuuro oppilas ei pärjää puhekoulussa ja hänet siirretään viittoma-ja kirjoituskouluun. Voidaan ajatella niin, että koulun opettajat eivät pärjänneet, sillä he eivät osanneet viittoa oikein kunnolla tai ollenkaan. Sain kuulla yhden tarinan, miten 1950 luvulla oltiin Kuopiossa sellaisessa tilanteessa, että ei pärjätty poikaoppilaiden kanssa. Pyydetiin kuurojen vanhempien kuulevaa lasta opettajaksi sinne, mutta hän ei jostain syistä voinut muuttaa Kuopioon. Niinpä iso poikaluokka siirrettiin Jyväskylään. Yksi poikaoppilas samasta luokasta kertoi minulle, miten hänen oppiminen alkoi sujua kun sai oppia viittomakielellä. Matematiikka ja muut aineet alkoivat sujua. Häntä harmitti, että koulu loppui aika pian. Olisi niin kovasti halunnut saada lisää saman opettajan opetusta.

Siitä häpeän kantamisesta pitää oikeasti keskustella avoimesti kun tapasin vähän aikaa sitten minua muutaman vuoden nuoremman kuuron. Kysyin häneltä, mitä koulua hänen kuurot vanhempansa kävivät ja hän tuli aika vaikean näköiseksi. Meni muutama sekunti, ennenkuin hän vastasi: Jyväskylän koulu. Hän sanoi sen jälkeen lukeneensa jostain, että koulu oli Ö-luokkaa. 

Vielä siitä potkut -viittomasta, se on aika voimakas ja käytetään edelleen erityisesti vanhemman kuuron sukupolven keskuudessa. Siihen liittyy varmasti paljon tunteita. Oli varmaan myös koulukiusaamista, sillä oppilaat arvostelivat toisiaan, ketkä osasivat puhua tai kirjoittaa hyvin. Näin oli vieläkin minun koulun aikana 1980-luvulla.

Aloin tajuta, että tämä on yksi häpeän aihe mitä me kuurot olemme saaneet kantaa ja vielä tänä päivänä. Pitäisi olla ihan päinvastoin! Meidän tulisi olla ylpeitä, että Jyväskylän koulu on aina ollut alusta lähtien jossain määrin viittomakielinen. Oppilaat ovat saaneet viittoa. Näin ei ollut aina itsestään selvää. Yksi kuuro kertoi käyneensä Jyväskylän koulua 1970-luvun loppupuolella muutaman vuoden, kun hänen vanhempansa eivät ole saaneet tietää, että pääkaupunkiseudulla oli kuuroille tarkoitettuja kouluja. Hän kertoi, miten Jyväskylän koulussa viitottiin eri lailla kuin toisessa koulussa. Viittomat olivat erilaisia, sillä Jyväskylän koulussa sai viittoa luonnollisella tavalla kuin toisessa koulussa.  

Alla olevasta kuvasta näkee 1930 luvun Jyväskylän koulun juhlasali, johon kokoontui Jyväskylän kuurojen yhdistyksen väki, kenties kuusijuhlaan. Joulupukin yläpuolella seisoo tummahiuksinen mies, Aimo Kangas  isänsä (Matti Kangas) vieressä. Aimo Kangas oli pitkään opettajana ja saanut oppia sitä oikeaa viittomakieltä Jyväskylän kuuroilta pienestä pitäen, sillä Jyväskylän koulussa viitottiin aina koulun perustamisesta (1893) lähtien.

Kuuromykkä vapaussoturina

Kuka tämä Paksujalka oli? 

Vanhemman sukupolven kuurojen silmät alkoivat kirkastua, jos joku kysyi Paksujalasta. Ajattelin silloin, että onpas hassu nimi jollakulla kuurolla miehellä. Erikoisen viittomanimen takaa löytyy mielenkiintoinen tarina vai ehkä legenda? Olen saanut kuulla, miten Paksujalka oli rohkea mies ja valkoisten puolella. Ampui monta punaista ja sai lukuisia mitaleja. Ylentyi korkeaan asemaan ja sai arvokkaat hautajaiset, johon osallistui armeijaväki. Näin olen kuullut, mutta mitä lukee kuuromykkäin lehdissä?

Marsin yliopiston kirjastoon etsimään tietoja Paksujalasta, että onko hänestä kirjoitettu mitään muistiin vai onko tarina syntynyt kuurojen keskuudessa? Hän oli todella olemassa, sillä löytyi hakusanan avulla lukuisia lehtinumeroita Paksujalasta. Lienee ollut suosittu mies, sillä hän sai 50v.lahjaksi v.1944 Sortavalan kuurojenkerhon jäseniltä kauniin ja sopivan pöytälampun, sillä edellinen upea lamppu varastettiin. Mikko Paksujalka asui tuolloin Sortavalan lähellä sijaitsevassa Helylässä. Siinä tekstissä kerrottiin, miten Mikko joutui itse leipomaan juhlansa eteen, sillä hänen rouvallansa oli "voittamaton este". Kirjoittaja kertoi, miten juhlaväki harmitteli ettei ollut kamera käytössä. He olisivat halunneet ottaa kuvan Mikon emännän touhuissa.(Kuuromykkäin lehti, 1944) Vuoden 1929 kuuromykkäin lehdessä oli ilmoitus Mikko Paksujalan osallistumisesta Sortavalan Voimaveikkojen järjestämissä painikilpailuissa. Hän sai toisen palkinnon sarjassa alle 87kg.

Löytyi sittenkin kirjoituksia vuodelta 1918 ja myös 1941. Paksujalka oli tosiaan käynyt vapaussodan/sisällissodan/veljessodan/kansasodan. Riippuu, mistä näkökulmasta katsotaan mitä sotaa käyttiin v.1918. Opettajien lehdessä (Suomen aistiviralliskoulujen lehti nro 9) kehuttiin v.1918, miten kaunis esimerkki Mikko Paksujalka oli monelle kuuromykälle. Kuuromykkäin lehdessä kirjoitettiin v.1918 seuraavasti:

" Suomen valkean armeijan kuuromykkäsotilas. Luin K.M.Lehden 2-5 numerosta, että Helsingin kuuromykkiä on ollut punakaartissa, ja että ei muka k.m. kelpaa sotilaaksi. Mutta on kuuromykkien joukossa toki niitäkin, jotka kelpaavat. Kuvassa näemme k.m. vapaaehtoisen sotilaan Mikko Paksujalan. Heti sodan alussa riensi hän Karjalan rintamalle kotikylänsä toisten vapaaehtoisten kuulevien kanssa. Taisteli ja kesti talven pakkaset, nälän ja tappelut. Otti osaa Raudun ja Wiipurin valloitukseen ja voittoon. Palasi kotiinsa Hiitolaan vapaussankarina toukokuussa kahden viikon lomalle. Mutta nyt vapautettiin kokonaan sotapalveluksesta. Sotilaamme on ollut monessa kovassa tulessa ja säilynyt kaikesta vahingoittumattomana. Älykkäisyys ja tarkka huomio voinevat olla taistelun tuoksinassa kuuloa paremmat."

Seuraavassa lehtinumerossa kerrottiin, että Mikko Paksujalka ei ollut ainoa k.m. sotilas, sillä oli vielä tiedossa kaksi muuta kuuromykkää, jotka ovat olleet Suomen valkoisen armeijan sotapalveluksessa, mm. Aleksi Murtoniemi ja Toivo Helminen, molemmat kuumaverisiä pohjalaisia. Joku pohjalaistyttö kirjoitti, että he eivät saaneet osallistua sotaan, vaan saivat tyytyä olemaan "sarkasankareina". He olivat ensin hevosmiehinä kuormasto-osaston Jyväskylän lyseolla ja tekivät myöhemmin päivystäjän ja sirkkelimiehen hommia. He olisivat halunneet päästä rintamalle, mutta kuurouden vuoksi ei päästetty. (Kuuromykkäin lehti 1918). Olisi mielenkiintoista tietää, kuka pohjalaistyttö kirjoitti tämän kirjoituksen v.1918.

Vuoden 1943 kuuromykkäin lehdessä oli haastattelu puuseppä Mikko paksujalasta "Kuuromykkä vapaussoturina". Mikkoa kehuttiin kovasti siinä lehdessä, miten paljon elämänkokemuksia ihmisellä voi olla. Mikko oli tunnettu itsenäisyyden puolustaja ja hän teki useita palveluksia maailmansodan aikana silloiselle jääkäriliikkeelle. Siitä syistä hän sai Saksan valtakunnan rautaristin. Siinä kerrotaan myös, miten aluksi vastustettiin Mikko Paksujalan osallistumasta vapaussotaan kuurouden vuoksi, mutta Mikko oli niin itsepäinen ja osoitti rohkeutta ja taistelutahtoa. Pääsi sittenkin rintamalle taistelemaan.

"Rautu, Termola, Kivennapa, Ahvola ja Terijoki. Kas siinä nimiä, jotka kertovat miehemme retkistä. Hän haavoittui useita kertoja. M.m Ahvolassa hän sai luodin rintaansa, mutta onneksi se ei tuottanut pahempia vaurioita. Arvet käsivarsissa ja jaloissa kertovat kyllin selvästi, ettei tämä haavoittuminen suinkaan jäänyt ainoaksi. Olipa hän kerran joutua ryssien vangiksikin. Ahvolassa hän oli joutunut hiukan erilleen omistaan, kuuroutensa tähden, kun ei voinut kuulla komentoja, ja huomasi äkkiä olevansa kymmenkunnan ryssän piirittämänä. Viholliset ällistelivät aika tavalla, kun ei miehemme puhunut, ei pukahtanut, vaikka hänelle olisi tehty mitä kysymyksiä tahansa. (Eivät ryssät edes voineet kuvitella, että heidän edessään olisi kuuromykkä mies). Mikon onnistui lopulta päästä pakenemaan, ja hän pääsi enemittä seikkailuitta takaisin omien luo."

Matti -niminen kirjoittaja kertoi myös, miten Mikko sai ylipäälliköltä 1.luokan vapaudenmitalin ja 4.luokan vapaudenristin rautaristin lisäksi. Mikko oli innokas suojeluskuntalainen, joka osallistui vapaussodan jälkeen Karjalan alueella suojeluskunnan toimintoihin. Vuonna 1939 hän oli mukana luomassa puolustusvyöhykettä Kannaksella ja olisi halunnut osallistua sotaan, mutta luovutti nuoremmille miehille, sillä ikää oli jo riittävästi. Kirjoittaja myös kehui Mikkoa erinomaiseksi urheilijaksi, sillä Mikko oli saavuttanut palkintoja mm. miekkailussa ja hiihdossa. (Kuuromykkäin lehti 1943).