Suomalaisella viittomakielellä on kerrottu lukuisia tarinoita, joita ei ole aina kirjoitettu ylös muistiin. Suullista perinnettä pitää vaalia, jotta tulevat sukupolvet saisivat tietää millainen entisajan viittomakielisten elämä on ollut. Viittomakielisellä tarkoitan henkilöä, joka on viittonut vauvasta/lapsesta saakka. Viittomakielinen voi olla siis kuuro, huonokuuloinen tai kuuleva. Viittomakielisiä on monenlaisia, kuten myös tarinoita. Koetan kirjoittaa tähän blogiin erilaiset tarinat, mitä olen nähnyt viittomakielisten kertovan.. Olisi kenties mielenkiintoista saada myös kuvia tähän blogiin.
Vanhempien kuurojen kanssa on aina ollut mielenkiintoista keskustella, sillä heillä on useimmiten suuri tarve kertoa omista kokemuksista ja näkemyksistä. Istuessani Jyväskylän kuurojen yhdistyksellä olen saanut kokea erilaisia väristyksiä, kuinka kovaa tai ihanaa elämä on ollutkaan!
Yksi tarina on esimerkiksi sodassa kaatuneen kuurojen vanhempien kuulevan lapsen tarina. Oli vuosi 1939. Kuurot lapset istuivat Kuopion kuuromykkäinkoulussa kuuntelemassa, kuinka nuori mies kertoi voittaneensa mäkihypyn Suomen mestaruuden. Yksi näistä oppilaista kertoi minulle, kuinka tämä nuori mies oli hyvä viittomaan. Juuri kuurojen vanhempien ansiosta mäkihypyn Suomen mestari kertoi sujuvasti viittoen urheilun harrastuksistaan. Sama mestari menestyi hyvin ennen sotia pesäpallossa. Pieni poikaoppilas kuunteli lumoutuneena Toppilan Niilon tarinoita, ja sai myöhemmin tutustua Toppilan perheeseen. Pienestä poikaoppilaasta kasvoi nuorukainen, joka kävi Toppilaan perheessä. Toppilan isäntä antoi sodassa kaatuneen pojan mäkihypyn sukset hänelle. Tämä Niilo Toppila toimi pienelle kuurolle pojalle viittomakielisenä roolimallina, kun pieni poika keräsi kaikki Niilosta otetut kuvat vihkoonsa. Pienestä pojasta tuli myöhemmin menestyvä urheilija kuurojen urheilussa. Tämä tarina osoitti, että viittomakieliset lapset tarvitsevat viittomakielisiä idioleja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti