Naisenergiaa

Joskus törmää siihen, ettei tiedetä naisen omaa viittomanimeä, sillä hänellä saattaa olla miehensä viittomanimi. Millaista oli kasvaa miehensä varjossa? Miten ennen vanhaan elettiin? Millaista oli kasvaa viittomakielisenä/kuurona tyttönä siihen aikaan, kun miesten valta oli vahvempaa? On sanottu, että yhdistysten toiminta olisi kuollut ellei olisi ollut naisten apua. Naisten tekemien käsitöiden ansiosta yhdistykset voivat jatkaa toimintansa. Oli ompeluseuroja.

Tarvitaan lisää tutkimuksia viittomakielisistä naisista. Yksi merkittävä nainen oli Maria Hirn, joka toimi valokuvaajana. Tästä huolimatta emme tiedä hänen viittomanimeään.

Tule kuuntelemaan lisää tarinoita tytöistä ja naisista naisten seminaarissa 9.3.2012 klo 12-16 Valkeassa talossa! Mutta tarjoilun vuoksi ilmoittaudu 1.3.mennessä Tarja Kirouanille: tanja.kirouani@pp.inet.fi Naistenseminaari oli menestys ja Valkean talon auditorio täynnä naisia. Tarinoita, esityksiä ja keskusteluja. Yksi konkreettinen asia oli ehdotus naisten toimikunnan perustamisesta. Löytyykö riittävästi energiaa ko.asialle? Kuva: Jyväskylän Kuurojen yhdistys ry

Lentokentällä sattuu kaikenlaisia -viittomakielisillekin

Lentokentällä sattuu kaikenlaisia -pitää paikkansa! Viittomakielisillä riittää kokemuksia erilaisista kohtaamisista lentokentällä tai lentokoneessa.

Istuessani Munchenista Marseilleen lähtevässä koneessa lentoemäntä kysyi mitä haluan juoda. Näytin hänelle paperilla kirjoitetun viestin, mitä juomaa halusin ottaa. Silloin emäntä kysyi jotain englanniksi, ja pyysin häntä kirjoittamaan asiansa paperille. Paperiviestintä on hyvin tuttua C.O.Malmillekin, joka keskusteli kuurojen tilanteista kansallisrunoilijamme Runebergin kanssa käyttäen paperia ja sulkakynää. Niin, lentoemäntä kysyi minulta, tarvitsinko opastusta Munchenin lentokentällä. Vastasin hymyillen, että pärjään kyllä itse.

Tämä kokemus ei liene uutta viittomakielisille, mutta on sattunut vielä hauskempia asioita. Voisin oikeasti tehdä kirjan pelkästään lentokentällä liittyvistä kokemuksista. Moni viittomakielinen on saanut niin loistavaa palvelua, että sai eteensä pyörätuolin.

Liisa

Junamatkalla Helsingistä Tampereelle juteltiin kohta 12 vuotta täyttävän tytön kanssa kuurojen vanhempien kuulevista lapsista, sillä hän kävi ennen junamatkaa luonnontieteellisessä museossa 11 muun codalapsen ja 4 coda-aikuisen voimin. Tyttöni alkoi yhtäkkiä muistelemaan 6-7 vuoden takaista tapahtumaa ja meille tuli ikävää Liisaa..

Asuttiin lasten lähestyessä kouluikää leikkipuiston edessä olevassa 50-luvun kerrostalossa. Parveke oli sen ajan mukainen vain metrin kokoinen, mutta pääsi kuitenkin katselemaan ketkä kävelivät kävelykadulla, jossa oli aina viikonloppuisin kirpputoria. Väkeä liikkui lapsiperheistä senioreihin. Viihdyttiin usein leikkipuistossa, jossa oli paljon lapsia ja siellä oli ihana kahvila idyllisessä puutalossa, josta sai edullisesti kahvia. Aurinko usein paistoi.

Kävelykadulla oli usein senioreita istumassa penkeillä ja he tervehtivät aina innokkaasti. Juttujakin usein luisti, vaikka minulla oli välillä vaikeuksia keskustella heidän kanssaan. Lapseni usein juttelivat heidän kanssaan. Törmättiin usein rollattorilla liikkuvaan hymyilevään naiseen, joka todella loisti kuin Naantalin aurinko. Katse oli usein kiinteä, että en ymmärtänyt heti mistä se johtui. Tervehdittiin edelleen jokaisella kerralla kun törmättiin. Hiukset olivat vaalean harmaat ja malliltaan polkkatukka. Oli sinisen ystävä kuten minäkin. Pukeutui usein sinisiin. Limakalvot olivat välillä niin kuivat, että hän joutui siristelemään silmiään, mutta hymyjä edelleen irtosi. Vasta seuraavana kesänä tyttöni kertoi minulle vanhan naisen tarinan, sillä he usein juttelivat keskenään. Sen jälkeen ymmärsin, mistä kiinteä katse johtui. Nainen nimittäin muisteli omaa äitiään, joka oli samanlainen kuin minä. Liikutuin tajutessani, miten tyttöni kohtasi vertaisensa ihmisen. Heillä on melkein samanlainen kokemusmaailma, mutta tyttöni on saanut oppia viittomaan. Liisa -niminen nainen sen sijaan harmitteli, ettei ole saanut oppia viittomaan kuuron äitinsä kanssa. Tuli samalla ilmi, että hänen isoäitinsä otti usein kuuroja alivuokralaisia jossain Vaasankadulla joskus 1910-30 luvuilla.

Paljon myöhemmin istuessani asunnon pienessä keittiössä lueskelin keskisuomalaista ja silmiini osui se rollattorilla liikkuva nainen! Ajattelin, miten pitkään hän sai elää. Peräti 90 vuotta.

Asuntolaelämää

Ennen vanhaan oli ns. asuntolakouluja. Suomessa oli valtion ylläpitämiä kuurojen ja huonokuuloisten käymiä asuntolakouluja mm. Oulussa,Mikkelissä, Kuopiossa, Turussa, Jyväskylässä ja Porvoossa. Tänä päivänä on edelleen asuntolakouluja, mutta oppilaita on paljon vähemmän kuin ennen. Joskus 1960 -luvulla kuurojen ja huonokuuloisten lasten vanhemmat alkoivat vaatia ns. kuulovammaisten koulujen perustamista kotikaupungilleen. Niitä alkoi syntyä kuin sieniä sateella, mutta tänä päivänä niissä kouluissa on enimmäkseen kuulevia lapsia, joilla on erilaisia kielihäiriöitä. Mietit varmaan, millaista asuntolaelämä on.

Kävin itsekin asuntolakoulua, kun olin vuosina 1989-1995 Mikkelin kuulovammaisten koulussa. En ole toisin pitänyt koulun nimestä. Muistan hyvin, kuinka eräs opettaja ei ymmärtänyt meidän inhoa kuulovammainen -käsitettä kohtaan. Hän sanoi voimakkaasti: "Mikkelin kuulovammaisten koulu on virallinen nimi, eikä kuurojen koulu, sillä selvä!" Asuntolaelämästä sen sijaan tykkäsin, sillä sain olla samanikäisten kanssa. Viittomakielinen identiteettini sai vahvistusta. Asuntolan säännöt ovat olleet hyvin erilaisia aikojen kuluessa. Vanhemman sukupolven kuurojen tarinoista kuulee usein, miten hoitajat olivat ankaria ja he eivät aina osanneet viittoa. Uskomattomia juttuja usein kuulee, miten kuurot oppilaat joutuivat tekemään läksyjään suomenkielellä ymmärtämättä läksyjen sisällöistä. Miten hoitajat pystyivät lohduttamaan koti-ikävää potevia pienokaisia kun ei ollut mitään yhteistä kieltä? Minun aikanani hoitajat osasivat viittoa kohtalaisen hyvin, vaikka he käyttivät suurimmaksi osaksi viitottua suomea. Minun aikanani saimme käydä kotona viikonloppuisin ja lomilla, mutta ennen vanhaan käytiin kotona vain lomilla. Siitä seurasi, että kuurojen lasten kuulevat vanhemmat eivät aina saaneet oppia kunnolla viittomaan lastensa kanssa. Kuuroista lapsista syntyy viittomakielen taidottomille vanhemmille noin 90%. Meidän tulee olla kiitollisia kuurojen vanhempien lapsille, jotka opettivat suomalaista viittomakieltä toisille lapsille, jotka saivat oppia viittomista epämuodollisesti kouluopetuksen ulkopuolella. Suomalainen viittomakieli tuli opetukseen vasta 1960-luvulla melkein 70 vuoden tauon jälkeen, mutta viittomia tai sormittamista on käytetty jossain määrissä riippuen opettajista ja kouluista. Eräs Mikkelin kuuromykkäin koulun käynyt oppilas (1954-1962) kertoi, kuinka hän aina kertoili viittoen iltaisin pienimmille oppilailleen tarinoita näkemistä elokuvista. Pienemmät oppilaat rakastivat ja anelivat häntä kertomaan uudestaan, kuinka Tarzan hyppäsi puusta ja huusi.

Ennen vuoden 1962 uuden asuntolarakennuksen rakentamista käytiin koulua keskustassa puukorttelissa. Oppilailla ei ollut silloin mahdollista käyttää sisävessaa, vaikka sellaista oli olemassa. Oppilaiden sängyn lähellä sijaitsi aina isohko ämpäri tarpeita varten. Entisten oppilaiden kertomuksista usein kuulee, miten ämpärit olivat usein aamuisin valunneet yli äyrien. Siihen aikaan oppilailla ei ollut omia huoneita, vaan huoneet olivat isohkoja kuten näette valokuvasta. Asuntolan viittoma juontuu huoneesta, jossa on monta sänkyä vierekkäin. Mikkelin koulun 1960-luvulla käyneet oppilaat viittovat eri tavalla asuntolan viittoman kuin nykyään. Kieli elää koko ajan, kuten myös asuntolaelämä. Mikkelin koulun asuntolan käyneillä oppilailla on omia kummitustarinoita, jotka ovat siirtyneet viittoen oppilaasta oppilaalle varmaan yli 30 vuoden ajan. Haluaisitko kuulla yhden sellaisen tarinan? ;) Kuva: Ulla-Maija Haapasen kotiarkisto

Arvoitus

David Fritz Hirn (1834-1910) oli C.O.Malmin ensimmäisiä oppilaita ja jatkoi Malmin opetustyötä 33 vuoden ajan. Hirnin luokka oli viimeinen viittomaluokka Turun kuuromykkäin koulussa. Hirn oli hyvin huolissaan suomalaisen viittomakielen puolesta ja ryhtyi eläkkeellä kerämään suomalaisen viittomakielen viittomia tavoitteenaan 1000 viittoman kokoelma. Hirn ehti kuitenkin kuolla kesken työn, joka jäi 333 viittomaan.

Nykyään ei tiedetä tarkkaan, mikä Hirnin viittomanimi oli oikeastaan? Turun kuurojen yhdistyksen uusi tila sai nimeksi Hirnilä ja sillä on viittomanimi, joka poikkeaa kuvassa olevasta viittomanimestä. Sekoitetaanko David F. Hirnin ja hänen poikansa Julius Hirnin viittomanimiä keskenään? Kysyin asiasta viittomanimistä väitelleeltä Päivi Ràinolta, joka selitti, että on nähtävästi kaksi eri versiota Turun ja Helsingin alueella. D.F. Hirn siirtyi Turusta Helsinkiin eläkepäivillään.