Joulutarina

Isäni kertoi tämän joulutarinan kun viime vuonna poikani oli niin tyytymätön saamiinsa lahjoihin. Pehmeät paketit eivät ole yleensä lasten mieleen, mutta millaista oli isäni lapsuuden aikana 1950-luvulla?

Isäni viittoi niin, että näytti vasemman käden sormia miten monta sai lahjaa ihan jokaisena jouluna. Ensimmäinen lahja oli rusinapussi, toinen oli villasukat ja kolmas kuurojen lehti.

Eilen tyttäreni kysyi, mistä syystä isäni sai aina joka joulu Kuurojen lehden ja sitten sai aikanaan kuuron tyttären.

Lyijykynän avulla

Pääsin koulusta vuonna 1976 ja sen jälkeen opetus muuttui paremmaksi kuin minun aikana. Aloitin koulun Mikkelissä vuonna 1966 ja siirryin vuonna 1970 Jyväskylän kuulovikaisten koululle (nykyään koulun nimi on Haukkarannan koulu).

Millaista opetusta oli Mikkelissä, entäs Jyväskylässä?
Muistan hyvin, millaista opetus oli alussa. Opimme sanoja opetuskuvataulun avulla. Siinä oli erilaisia kuvia, verbejä. Puheopetusta oli. Harjoittelimme puhumaan R-kirjainta lyijykynän avulla. Jokainen oppilas odotti omaa vuoroaan. Sama kynä kiersi luokkaa. Opettelimme erilaisia kirjaimia vähitellen: M-kirjainta koskemalla poskea, N-kirjainta koskemalla nenää, Ä -kirjainta leuan alla, sitten A-kirjainta painamalla rintaa. Opettaja ei käyttänyt kovinkaan paljon viittomakieltä selittäessään lauseita kun me oppilaat matkimme opettajan kirjoittamia lauseita. Opettaja ei osannut viittoa niin hyvin, vaan joitakin viittomia käyttäen elekieltä. Saimme aina kotitehtäviksi lukea kirjoittamamme lauseet ulkoa puhumalla. Opettaja tarkasti aina seuraavana koulupäivänä, miten osasimme puhua lauseet ulkoa. Opettaja kuunteli aina meitä vuorotellen. Yritimme puhua ulkoa opittuja lauseita. Jos unohdimme jonkun lauseen, jouduimme puhumaan uudestaan alusta lähtien.

Oliko opetus samanlaista kun siirryit Jyväskylään?

Opetus oli melkein samanlaista kuin Mikkelissä, mutta matematiikan opetus oli Jyväskylässä monipuolisempaa kuin Mikkelissä. Me oppilaat olemme valittaneet opetuksesta. Emme saaneet lainkaan opetusta englannissa ja ruotsissa. Vasta lähdettyäni pois koulusta v.1976 asiat alkoivat kehittyä paremmiksi. Taitoaineiden opetus oli kyllä hyvää. Saimme kuitenkin monipuolista opetusta puutöissä, teknisessä työssä ja kotitaloudessa. Tietoaineiden opetuksessa sen sijaan oli aika yksipuolista opetusta. Matkimme opettajan kirjoittamia lauseita ja yritimme opetella ulkoa. Olisin toivonut enemmän keskustelupohjaista opetusta. Olin aluksi huonokuuloisten luokassa, mutta en pärjännyt siinä. Koulun johtaja huomasi tilanteen ja kysyi, siirtyisinkö kuurojen puolelle. Huonokuuloisten puolella opettaja puhui samaan aikaan kuin kirjoitti taululle.

Se osoitti kello 12

Pyhäinpäivänä on tullut muisteltua vainajia. Sytytettiin kynttilä koko päiväksi. Miten kauniisti kynttilä paloikaan! Olisin niin kovasti halunnut lähteä Varsovaan kiertelemään puolalaisen ystävän johdolla hautausmaata ja kuunnella tarinoita Puolan kuurojen historiasta. Meidän tulee kyllä järjestää hautausmaan opastuskierroksia ympäri Suomea. Lähdettiin katsomaan tällä kertaa Jyväskylän vanhaa hautausmaata, kun halusin muistella myös Helena Luomaa. Tiedetäänkö nykyään riittävästi millainen nainen ja persoona Helena oli? Mitä asioita Helena teki kuurojen hyväksi? Tiedetään, että hän oli Jyväskylän kuuromykkäin koulun johtajan vaimo.

Helena Luoma (Ignatius), 1853-1924

Heiveröinen, mutta luja ruskeasilmäinen Helena muutti Jyväskylään rovasti miehensä kanssa, sillä Huittisissa toimiva kuuromykkäin koulu siirtyi Jyväskylään vuonna 1894. Aimo Kankaan kasvatustieteiden pro gradu –tutkielmassa (1952) käsiteltiin Jyväskylän kuuromykkäin koulun vaiheita perustamisesta lähtien vuoteen 1936 asti. Koulu toimi nykyisen kaupungin kirjaston paikalla. Siinä kerrotaan, millainen nainen Helena oli. Helena osasi hyvin viittomakieltä ja oli kovasti oppilaiden mieleen. Aimo Kangas haastatteli koulun vanhoja opettajia ja myös entisiä oppilaita. Rouva Kekoni, joka oli koulun opettajana vuosina 1896-1941, kertoi seuraavasti:
”Rouva Luoma oli erittäin sivistynyt ja lahjakas nainen. Vaikka olikin ruotsalaisessa kodissa syntynyt, hän oppi suomen kielen täydellisesti ja se oli kotikielenä L:n perheessä. Hänellä oli erikoinen rakkaus kuuromykkiin – liekö johtunut osaksi siitä, että hän itsekin oli huonokuuloinen. Hän kävi Manillan koulun ja Suomeen tultuaan perusti yksityisen koulun.” Voisi tulkita, että Helena olisi itse käynyt Manillakoulun, mutta siihen aikaan oli tapana tehdä opintomatkoja ulkomaille. Pitäisi ottaa yhteyttä Manillan koulun museoon ja selvittää, miten monta suomalaisia kävi siellä koulua.

Helena syntyi Turussa ja kävi Heurelinen tyttökoulun ja aikoi opettajaksi, mutta huonon terveyden ja heikon kuulon vuoksi haave toteutui toisella tavalla. Tuomiorovasti Alopaeuksen kehoituksesta hän matkusti Porvooseen. Kankaan mukaan Helena viipyi Porvoon kuuromykkäin koululla 1882 tammikuusta toukokuuhun asti. Porvoon koulun oppilaat antoivat Helenalle kukkia kuvakortin kera kun he olivat kiintyneitä häneen. Sen jälkeen Helena oli kuunteluoppilaana Turun koululla syksyllä 1882. Kotimatkallaan joulukuussa Helena matkusti yhdessä joululomalle menevien kuuromykkäoppilaiden kanssa. Silloin eräs Urjalasta kotoisin oleva mies kysyi, tahtoisiko hän ottaa erään viisitoistavuotiaan kuuromykkätytön oppilaakseen, koska tämä ei mielellään lähde kotoansa.

Seuraavan yön Helena,lääninrovasti Ingeliuksen tytär vietti Loimijoen rovastilassa. Uni ei tullut silmään. Helena kertoi: ”Sytytin kynttilän ja katsoin kelloa. Se osoitti 12. Oli sydänyön hiljaista, pyhä hetki. Yöpöydällä vieressäni oli raamattu. Avasin sen ja eteeni aukeni paksuilla kirjaimilla painettuna Eferesilaiskirjeen 4 luku 11 värssy”Ja Hän antoi meille muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi. Silloin, keskiyön hiljaisena hetkenä puhui Jumala itse minulle: Sinullakin on tehtävä elämässä. Rupea suorittamaan sitä.” Näin Helena sai rohkeutta perustaa tammikuussa 1883 yksityisen koulun yli-ikäisiä kuuromykkiä varten. Koulun nimeksi tuli Hefata (Markuksen evankeliumi 7:32-35).

Kankaan tekemien haastattelujen mukaan Helena oli tarkka ja auttoi paljon yli-ikäisiä kuuroja. Helena oli paljon mukana Jyväskylän kuurojen yhdistyksen toiminnoissa ja oli tarkka moraalista. Koulun oppilaat eivät saaneet seurustella keskenään, sillä pojilla ja tytöillä oli omat paikat. Johtuiko se oppilaiden yli-ikäisyydestä? Kankaan äidillä oli tapana kertoa erästä kaskua siitä, miten Helena valvoi muiden kuurojen pukeutumista seuraavasti: ”Oli kuuromykkäin yhdistyksen kokous, jossa rouva Luomakin oli läsnä. Eräällä kokouksen osanottajalla oli tavallista avokaulaisempi puku yllään. Rouva Luoma katseli häntä pitkään ja kysyi lopulta: ”Eikö Marilla ole paitaa?”

Helenan huonokuuloisuus on varmaan yksi syy, miksi huomio on jäänyt viittomakielisten historian tutkimuksessa vähemmälle. Viittomakielisten historian tutkimuksessa on mainittu 1800-luvun ajan kuuroja ja kuuroutuneita opettajia. Lisätietoa heistä löytyy Maahan lämpimään -teoksesta.

Muita lukemisen arvoisia tarinoita löytyy Aimo Kankaan lopputyöstä. Yksi tarina on jäänyt mieleen, miten eräs oppilas karkasi koulusta ja opettaja oli hädissään. Kaksi oppilasta lähti etsimään karkuteille lähtenyttä oppilasta, mutta kävi niin, että he ottivat kiinni väärän miehen. Mies poloinen taisi pelästyä pahasti, kun kaksi kuuroa talutti ko.miestä koulun pihalle. Oppilas oli ilmeisesti uusi kun vanhat oppilaat sotkivat väärään mieheen. Silmäni pyöristyivät lukuisia kertoja lukiessani Aimo Kankaan tutkielmaa, mutta erityisesti tämän asian kohdalla, miten yksi koulun opettajista tilasi mustalaisen rankaisemaan kuuroa miesoppilasta. Kannattaa lainata ko.tutkielmaa. Teosta voi lainata Kuurojen liiton kirjastosta, joka sijaitsee Valkeassa talossa, Ilkantiellä 4, 00400 Helsinki.



Lähteet:
Jyväskylän kuuromykkäin koulu vv.1894-1936, Aimo Kangas, 1952. Pro gradu tutkielma kasvatustieteiden kandidaatintutkintoa varten

C.O.Malmin perintö

Olen joskus miettinyt, millaisen perinnön olemme saaneet C.O.Malmilta? Ainakin suomalaisen viittomakielen, mutta miten suomalainen viittomakieli kehittyi C.O.Malmin kuoleman jälkeen? Montako kuuroa ehti olla C.O.Malmin oppilaana?

Yksi C.O.Malmin oppilaista oli Lorenz Eklund, joka oli opettajana Pietarsaaren kuuromykkäin koululla. Eklundin perheeseen syntyi 5 lasta, joista kuuluisin lienee Elma Ignatius os.Eklund. Elman viittomanimi juontuu Pietarsaaren viittomanimestä, sillä perhe muutti Helsinkiin Lorenzin kuoltua vain 47-vuotiaana.

Tiedätkö, millainen opettaja Lorenz Eklund oli? Ketkä olivat Lorenzin oppilaita, jotka siirsivät Malmin perinnön eteenpäin. Pietarsaaren kuuromykkäinkoulu oli tunnetusti viittomakielen puolestapuhuja, sillä koulun johtaja Anna Heikel puolusti viittomakieltä loppuun asti. Lorenz Eklund makaa ihan yksin siellä hautausmaalla. Muistetaanko häntä vielä 50 vuoden päästä, sillä Pietarsaaren kuurojenyhdistyksen jäseniä on koko ajan vähemmän ja kaikki ovat ikääntyneitä.

Kulttuuripersoona "KK"

Kulttuuripersoona on poistunut keskuudestamme 17.7.2012. Tuli heti muistoja lukuisista kerroista, jolloin keskustelin maailman menoista hänen kanssaan. Olen lukenut hänen kirjoituksiaan 1970-luvulta lähtien. Teräviä havaintoja ja kommenteja kuurojen elämästä. Hänellä oli kaksi viittomanimeä: "KK" ja "KULTTUURI". Olen huomannut, miten vanhemman sukupolven viittomakieliset käyttävät jälkimmäistä viittomanimeä. Opin itse ensimmäisen viittomanimen eli KK ja tapasin hänet ensimmäisen kerran oikein kunnolla Jyväskylässä pidettävillä kuurojen nuorten päivillä.

Kaisu Korhonen kuunteli meitä nuoria ja hän viittoi selvästi suomen kielen mukaisesti. Me nuoret tunsimme tuolloin suurta kunnioitusta, sillä hän oli silloin Kuurojen Liiton hallituksen puheenjohtajana. Liisa Kauppinen oli hänen kanssaan, ja tunsin Liisan entuudestaan, mutta opin sitten kuka Kaisu Korhonen oli.

Keskisuomalaisessa 5.8.2012 ilmestyi kaunis muistokirjoitus Kaisu Korhosen poikien kirjoittamina. Kirjoitus kuvasi niin hyvin Kaisua, sillä hän oli luja ja määrätietoinen nainen. "Kaisun pohjalaisuus näkyi hänen luonteessaan ja temperamentissaan, hän ajaessaan tärkeiksi katsomiaan asioita. Kaisu oli vahva persoona, joka toi mielipiteensä esiin selkeästi ja voimakkaasti. Tämä ominaisuus vei hänet yhteisössään moniin vastuullisiin ja tärkeisiin tehtäviin."

Niin, Kaisu ei ollut vain järjestöihminen, sillä kulttuuriasiat olivat hyvin lähellä Kaisun sydäntä ja mieltä. Runot, erityisesti Eino Leinon runot olivat Kaisun mieleen. Moni jyväskyläläinen kuuro on hyvin kiitollinen Kaisu Korhosen tuesta ja intohimosta kulttuuria kohtaan, sillä Kaisu halusi innostaa jyväskyläläisiä kuuroja tekemään näytelmiä. Kaisu Korhonen ohjasi viimeisen kerran v.2001 Lappeenrannassa pidettävillä kuurojen kulttuuripäivillä. Sitä ennen hän oli ohjannut lukuisia näytelmiä 1960-luvulta lähtien. Jos haluat tietää enemmän kuurojen kulttuuripäivistä, niin löytyy lisätietoja teoksesta Maahan lämpimään ja myös kasvatustieteen maisteri Maija Koiviston pro gradusta: "Ottaisiko soihdun vai lähtisikö kulkemaan pimeässä" -Lausunta viittomakielisen yhteisön kulttuurin ilmentäjänä Kuurojen valtakunnallisten kulttuuripäivien 50-vuotisessa historiassa

.

Kaisu Korhonen syntyi 19.12.1927 Helsingissä, mutta hän vietti lapsuutensa pohjanmaalla Koskenkorvalla. Hän kuuroutui viiden vuoden vanhana sairastuttuaan tulehdustautia ja hän aloitti kouluntaipaalensa Kuopion kuuromykkäinkoululla. Koulun jälkeen Kaisu kouluttautui laborantiksi ja oli työssä Jyväskylän Valiolla. Kaisu oli naimisissa Pentti Korhosen kanssa 54 vuotta ja liitosta syntyi kaksi poikaa. Perhe oli myös tärkeää Kaisu Korhoselle.

Voimia Kaisu Korhosen omaisille ja ystäville.

Pietarsaari

Viime viikolla toteutui yksi pitkäaikaisista haaveistani: Pietarsaaren reissu. Pääsin tutustumaan melkein katovaan kulttuuriin ystäväni Boris Strömin johdolla. Ajoin Jyväskylästä Pietarsaarelle tyttäreni kanssa, ja matkan aikana tehtiin viittomakielisten historiaan liittyviä kysymyksiä toisillemme. Silloin mietin, millaista oli elää Anna Heikelin aikaa Pietarsaaressa. Historian kirjoista ilmeni, miten kovasti Anna Heikel puolusti viittomakieltä loppuun asti.

Saavuttuamme Pietarsaarelle totesin, että onpas idyllinen kaupunki vanhoine taloineen. Boris Ström odotti meitä majapaikassa, ja sen jälkeen lähdime melkein saman tien katsomaan Pietarsaaren kuurojen yhdistyksen kesäpaikkaa Solsandia. Ennenkuin saavuimme Solsandiin kävimme katsomassa kuurosokean Frans Lejonin pienenpientä mökkiä. Oli vaikuttavaa nähdä paikkaa, missä Frans Lejon eli.

Olimme Solsandissa puolen kuuden aikaan. Punertava kissa oli vastaanottamassa meidät, ja aloimme ihmetellä, missä kuuroja on. Kello oli yksi vaille kuusi kun tuli ensimmäisiä kuuroja. Pikkuhiljaa tuli lisää kuuroja, joista suurin osa oli ruotsinkielisiä viittomakielisiä ja ikääntyviä. Ilmapiiri oli lämmin ja juttuja riitti toisin puolin.

Sain kuunnella tarinoita Anna Heikelistä, Frans Lejonista, yhdistyksen ensimmäisestä puheenjohtajasta Petter Staddesta. Oli vaikuttavaa kuunnella yli 80 vuotiailta edesmenneen maailman asioista. Pietarsaaren kuuromykkäin koulu suljettiin vuonna 1932, ja sen jälkeen seudulla asuvat ruotsinkieliset kuurot matkustivat Porvooseen oppimaan. Junamatka kesti erään naisen mukaan jopa 16 tuntia ja hän vertaili, miten nykyään päästään paljon nopeammin. Aloin miettiä, että kunpa koulu olisi jatkanut toimintansa niin alueen viittomakielinen kulttuuri olisi kukoistanut pitempään. Kuuromykkäinlehdessä oli kirjoitusta kahden ruotsinkielisen koulun eroista, ja siinä kirjoituksessa ylistettiin Porvoon puhekoulua. Siihen aikaan viittomakieltä ei arvostettu, vaan pidettiin ns.toivottomien oppilaiden kielenä. Pohjanmaalla on syntynyt lukuisia kuuroja. Oli hieman outoa, että ruotsinkieliset kuurot joutuivat matkustamaan näin kauas Porvooseen. Pietarsaaren kuuromykkäinkoulu oli jäsenten mukaan ruotsinkielinen ja myös suomenkielinen, mutta ennen kaikkea viittomakielinen. Opettajat osasivat viittoa hyvin kuten esimerkiksi Pietarsaaren kuurojen yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Petter Stadde, joka kuoli vuonna 1930 ja hänen vaimonsa oli myös kuurojen opettajana. 1960-luvulla ilmestyneen kuurojen lehden mukaan pohjanmaalla oli eniten kuuroja, mutta jotain kuitenkin tapahtui sillä nykyään Pietarsaaren kuurojen yhdistys toimii kesäisin. Moni Pietarsaaressa syntynyt kuuro asuu Ruotsissa ja käy kesäisin Solsandissa. On huolestuttavaa seurata, miten suomenruotsalainen viittomakielinen kulttuuri on kuihtumassa koko ajan, sillä Porvoossa toimiva ruotsinkielinen kuurojen koulu suljetettiin vuonna 1993. Olisi tärkeää, jos juureltaan pohjanmaalaiset kuurot muuttaisivat takaisin kotiseuduilleen ja elvyttäisivät hienon kulttuurinsa.

Keskusteluillan jälkeen Pietarsaaren kuurojen yhdistyksen jäsenet, Alf ja Astrid Bjong jaksoivat näyttää meille kuuromykkäin koulun 2 eri paikkaa ja myös hautapaikkoja. Käytiin ensin katsomassa Anna Heikeliä, joka oli kuuluisan kuurosokean Frans Lejonin opettaja. Saimme tervehtiä myös kuuroa opettajaa Lorentz Eklundia, jonka tytär Elma Ignatius oli yksi vaikuttaja Helsingissä. Kirjoitan tuonnempana kuuromykkäin koulusta kuvineen.

En ollut uskoa silmiäni kun sain nähdä miten Solsandissa säilytetään v. 1932 suljetun koulun lakanoita. Lakanat ovat erittäin hyvässä kunnossa.

Kuuro vai kuuleva?

Tästä tapahtuneesta on aikaa, varmaan 10 vuotta. Istuin bussissa ja katselin ulos, kunnes eteeni istahti nuorehko mies. Silmiini pisti hänen pinssinsä, jossa lukee Jeesus <3 ja katsoin sitten miehen silmiin. Mies alkoi yhtäkkiä viittoa : "JEESUS +RAKASTAA +SINÄ". Jäin sanattomaksi ja katsoin sitten uudestaan ikkunasta puita. Miten mies tiesi minun olevan kuuro? Voi olla, että hän on nähnyt minut jossain viittomassa tai lehdessä. Mene ja tiedä.

Satutko sinä tietämään, kuka on kuuro tai kuuleva? Kerran Kaliforniassa tehtiin sellainen tutkimus, jossa tutkija istui ja katsoi kuka voisi olla kuuro opiskelija erään kalifornialaisen yliopiston käytävällä. Olen itse huomannut, että kuuroilla ja kuulevilla on erilainen kehonkieli. Kuurot usein katsovat ympärille kävellessään ja kuuron katseen käyttö on erilainen kuin kuulevalla. Kun olin kerran Turussa eräässä museossa, ja huomasin, että työhuoneessa kolmesta työmiehestä yksi oli selvästi kuuro. Kysyin häneltä suoraan, oletko kuuro. Hän vähän säikähti kysymykselleni, mutta toipui ja keskusteltiin sitten museosta.

Vain markka taskussa

Turun hautausmaalla tapahtui vuonna 1973:

" Meitä oli kaksi kuuroa tyttöä ja olimme ihastuneita kahteen kuulevaan poikaan. Liikuttiin Turun vanhalla hautausmaalla. Yritettiin keskustella, mutta oli vähän vaikeaa kunnes pojat keksivät repiä lehdestä kirjaimia:"Yksi pusu yksi markka".

Punastuimme. Menin sitten toisen pojan kanssa puun taakse antamaan pusua, mutta taskussani oli vain yksi markka. Olisin niin kovasti halunnut saada enemmän pusuja. Ystäväni sen sijaan sai ihan ilmaiseksi ja vieläpä kielisuudelmaa!"

C.O.Malm

Tiedätkö kuka toi Suomeen viittomakielen, perusti Porvooseen Suomen ensimmäisen koulun kuuromykille(nykyään ei käytetä kuuroista nimitystä kuuromykkä)? Suomessa ei ollut C.O.Malmin syntyessään (18.2.1826) mitään koulua kuuroille. Malm oli vanhempiensa mielestä hyvin terävä poika, joten vanhemmat miettivät mihin kouluun laittaisi tiedonhaluisen lapsensa. Siihen aikaan oli kouluja Pietarissa ja myös Tukholmassa. Perheen ruotsinkielisyyden vuoksi Malm laitettiin Tukholmassa sijaitsevaan kuurojen kouluun, Manillaan.

Manillassa Malm sai oppia monenlaisia asioita ja suoritti myös uimamaisterin arvon. Malm osasi monia kieliä ja tehdä myös puutöitä. Malm olisi voinut jäädä Manillaan opettamaan, mutta hän halusi palata synnyinmaahansa. Porvoossa perustettiin yksityiskoulu, jossa aloitti vain 3 oppilasta. Joista yksi tuli myöhemmin pitkäaikainen kuurojen opettaja David Fritz Hirn. Ykistyiskoulu alkoi vähitelleen kasvaa, mutta Malm ajoi valtionkoulun perustamista. Se toteutui vuonna 1860 kun saatiin lupa Venäjän keisarilta. Suomi oli siihen aikaan Venäjän alaisuudessa. Malm oli käynyt Pietarissa ja siellä luultiin Malmia englantilaiseksi, sillä Malm osasi keskustella hyvin englanniksi käyttäen paperia ja kynää. Ns. paperiviestinnästä on jäänyt todisteita, sillä Malm ja kansallisrunoilija Johan Runeberg olivat hyviä ystäviä ja he kävivät paljon keskusteluja käyttäen paperia ja kynää. Runeberg tuki paljon Malmia kouluasioissa.

Tiedätkö, miten Malm kuoli? On viitottu monta sukupolvea:

"Malm huomasi valtion koulunsa ikkunasta, miten hevonen oli hukkua Aurajoelle. Malm riensi pelastamaan hevosta hukkumasta ja onnistui nostamaan hevosen Aurajoesta, mutta sen jälkeen Malm sairastui pahasti keuhkotulehdukseen ja kuoli 8.6.1863. Vain 37- vuotiaana."

Mutta onko tämä kuolintarina tosi? Epäillään, että Malm olisi kuollut johonkin vatsakatariin tai kenties masennukseen. Käydessäni Tukholmassa kuurojen historian kongressissa muutama vuosi sitten sain tietää, että Malmin opettaja oli itsekin kuuro ja opettanut kuuroja peräti 52 vuotta! Lisää Malmin opettajasta tulee toisella kerralla...

Viittomakielinen video

Kuva on otettu joskus 1930-luvulla eli yli 70 vuotta sitten. Kunpa voisi painaa kuvasta ja sitten nähdä, miten kuurojen vanhempien kuulevat lapset laulavat suomalaisella viittomakielellä. Viittomakielisiä videoita on alettu ottamaan Suomessa vasta sodan jälkeen, mutta moni kuuro jähmettyy nähdessään kaitafilmikoneen. Siihen aikaan ei osattu esiintyä viittoen kaitafilmikoneelle, mutta pikkuhiljaa viittomakieliset alkoivat oppia ja tottua.

Kuurojen liiton kuukausitiedotteet alkoivat joskus 1980-luvun alkupuolella, ja muistan hyvin, kuinka odotin kovasti kuukausitiedotteita. Kerran kuussa sai katsella omalla äidinkielellä tiedotteita eri aihepiireistä, mutta viittomakielinen satu tai tarina oli se paras ja odotetuin osa. Kuurojen Liitto ry lähetti kuukausittain koko Suomen kuuroille, jos kunta on myöntänyt maksusitomuksen. Viittomakielisiä ohjelmia on edelleen hyvin vähän televisiossa, peräti melkein samalla tasolla kuin 1980-luvulla lukuunottamatta viittomakielisiä uutisia.

Olisitko tyytyväinen, jos saisit äidinkielelläsi, kuten esimerkiksi suomenkielisiä uutisia vain 5 minuutin verran vuorokaudessa? Ja maksaisit tv-lupaa mukisematta.

Coco

Tuli vietettyä mukava yhdistysilta Helsingin Kuurojen Yhdistys ry:llä kahvion puolella ja samalla seurattiin Cocon luentoa, sillä kahviossa oli hyvin järjestetty videoyhteys juhlasalista. Oli noin 100 ihmistä paikalla. Ilta oli lämmin ja rento. Huomaa, että ihmiset ovat erilaisia kesän ja talven aikana. Kesän valo tekee ihmeitä.

Christine Coco Roschaert on kanadialainen kuurosokea aktivisti, joka on käynnistänyt kuurosokeiden projektin Nepalissa. Coco on valmistunut vuonna 2006 Gallaudetissa,joka on tällä hetkellä maailman ainoa kuurojen yliopisto. Cocolla on usher syndroma, jonka johdosta Cocon näkö on heikentynyt pienestä pitäen pikkuhiljaa ja hän näkee tällä hetkellä vain oikeasta silmästä jonkin verran. Cocolla on blogi, josta voit lukea lisää kuurosokeudesta.

http://tactiletheworld.wordpress.com/

Oli mukavaa ja samalla voimannuttavaa kuunnella Cocon karismaattista tarinaa kuurosokean identiteetistä. Siinä kahvion puolella jäin miettimään kuurosokeiden tarinoita. Tiedätkö sinä jotain heistä? Helen Keller on yksi erittäin kuuluisa kuurosokea, mutta on muitakin kuurosokeita. Moni suomalainen kuuro tuntee kuurosokean Frans Lejonin, josta on tietoa Wikipediassa. Niin haluaisin nyt kertoa kuurosokeista siskoksista kun kuulin ystävältäni muutama vuosi sitten:

"Vaasan seudulla asui siskokset, jotka olivat kuurosokeita. He eivät suostuneet kunnalliseen vaivaishuoltoon, vaan jäivät asumaan ihan kahdestaan. Siskokset olivat käteviä käsistään ja he tekivät kaiken itse: saunan lämmitys, ikkunaverhojen virkkaamista, ruuan laittoa. Tiedätkö, miten he löysivät takaisin kotiinsa mustikoiden poimisen jälkeen? He laittoivat lankaa vyötärönsä ympäri ja sitoivat langan kotinsa ovelle, sitten näin he osasivat kulkea takaisin kotiin lankaa pitkin. Siitä mökistä on tullut museo Maksamaalla."

No, tarkistin asian netistä ja löytyy, että telkkarissa esitettiin vuonna 2006 "FST: Arkistohelmiä Tor Ahlstrand ja Nymanin kuurosokeat siskokset Maksamaalla vuonna 1974. Christine Saarukka esittelee."

Pitäisi joskus käydä Maksamaalla ja aistia siskosten jäljet.

Silmälasit

Riisuin ulkotakin ja pistin naulakkoon. Ihmettelin, mitä koulun käytävällä tapahtui. Ylä-asteen pojat juoksivat yhden pojan perässä. Poika oli lyhytkasvuinen ja tukeva. Sama kuvio jatkui päiväkausia, että moni isoista pojista irvaili lyhytkasvuiselle huonokuuloiselle pojalle. Rumista viittomista ei ollut pulaa. Isot pojat komentelivat häntä tekemään kaikenlaisia juttuja välitunneilla, koulussa, vessassa, koulun pihalla. En nähnyt opettajien puuttuvan, vaan näin jatkui varmasti vuosikausia. Huonokuuloinen poika joutui useita kertoja hakemaan pudonneita silmälasejaan, jotka eivät onneksi menneet rikki -paksujen linssien ansiosta. Talvisin hän sai aina lunta naamaansa. Eräs isorintainen tyttöoppilas joutui pitkään isojen poikien uhriksi. Seurailin sivusta kauhistuneena, mutta en voinut tehdä mitään kun ylä-asteen pojat olivat oikeasti kauheita. Erityisesti yksi XXX-poika, jolla oli pienet silmät. XXX-poika kiusasi kai kaikkia oppilaita minun lisäksi. Jos opettajat olisivat hallinneet suomalaisen viittomakielen, silloin tätä kiusaamista ei olisi kenties tapahtunut noin julmasti. Tämä kaikki tapahtui 1980-luvun puolissavälissä.

Yhtenä päivänä odotin bussia luokkakaverin kanssa. Oli kaunis syksyinen päivä. Huomasimme, että kiusattu poika tuli reppunsa kanssa pysäkille. Meidän edessä seisoi hieno rouva hameineen. Poika meni ihan suoraan naisen luo ja kouraisi häntä. Nainen löi pojan poskille.

Kuulon parantaminen

"En tiennyt, miksi olin täällä sairaalassa ja sain nukutusnaamarin naamaani. Aloin nähdä outoja ympyröitä, jotka tulivat koko ajan lähemmäksi ja nukahdin sitten. Heräsin aamulla korvat peitettyinä sidehaaroilla ja ihmettelin, mikä tämä onkaan. Äitini tuli eteeni ja kysyi: Mitä haluat? Vastasin, että haluan jäätelöä. Lähdettiin sitten kotiin äidin kanssa. Myöhemmin otettiin pois siteet ja äiti meni mun taakse. Kokeili taputtamalla, kuulisinko - en kuullut mitään. Sain tietää myöhemmin siskoltani, että korvaleikkaus oli vähällä tappaa minut. Minulla on vieläkin korvien sisällä jokin metallinen osa, jonka tarkoituksena on vastaanottaa äänen aallot. En tiennyt tästä mitään. Siskoni kertoi noita asioita minulle. Nyt on vaivana jatkuva korvan vuotaaminen. Pitää aina olla pumpulia korvissa, ettei vaan vuotaisi tyynyille. Olin tästä hyvin vihainen äidilleni, ja sanoin, että kuurous on ihan hyvä asia kunhan on terve! Äidin olisi pitänyt kysyä minulta, haluaisinko korvaleikkausta vai en. Synnyin kuulevana, ja sain aivokalvontulehduksen 8 kuukauden ikäisenä, jonka tuloksena kuurouduin. Tämä korvaleikkaus tapahtui kun olin 10 vuotiaana, vuonna 1967."

Tällaisia tarinoita kuulee, miten on kautta aikojen yritetty parantaa kuuloa -vaihtelevalla menestyksellä. Muistelen tässä huonokuuloista luokkakaveriani, jolle oli tehty joku korvaleikkaus 1980-luvulla. Miten monta kuuroa on yritetty leikata? Jopa kuurojen opetusisämme C.O.Malm (1826-1863) joutui lääketieteen uhriksi kun oli saanut sähkövirtaa korviinsa tukholmalaisen lääkärin luona -tuloksetta. Voisi kysyä, milloin voisimme olla vapaita tässä asiassa? Olkaamme kuuroja vaan..

Kuurojen kulttuuripäivät

Nyt vietetään Oulussa kuurojen kulttuuripäiviä - jo vuodesta 1956 lähtien. Viimeksi pidettiin Jyväskylässä v.2010, jolloin olin järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Pitäisi pyytää työtodistus vapaaehtoisuudesta. Väkeä riitti hyvin Jyväskylässä, sillä ainakin 800 oli katsomassa.Tänään oli sali aika täynnä eli ainakin 500. Kuurojen kulttuuripäivillä esitetään erilaisia lajeja -omalla äidinkielellämme. Viittomakielisiä esityksiä voisi olla enemmän kuin vain joka toinen vuosi. Onneksi on teatteri Totti, joka tyydyttää meidän viittomakielisten kulttuurinnälkää. Totilla on esityksiä noin 2-4 kertaa vuodessa. Niin kulttuuripäivillä suomalaiset viittomakieliset kuurot, huonokuuloiset ja kuulevat saavat esiintyä, osallistua tietokilpailuun ja tehdä taidetöitä. Nyt kokeillaan uutta tapaa, sillä on soolo- ja ryhmäesityksiä. Lisätietoja löytyy kuurojen liiton sivuilta (http://www.kl-deaf.fi/fi-FI/kulttuuripaivat-2012/)

Tänään perjantaina 25.5. on sooloesityksiä ja myös tietokilpailua, josta niin moni kuuro rakastaa. Pari vuotta sitten testattiin kuurojen kulttuurin tietoutta, josta niin moni viittomakielinen yllättyi ja jopa osa närkästyi. Mielestäni on järkyttävää huomata, miten jotkut eivät arvosta omaa kieltä, kulttuuria ja historiaa. Tänään testattiin yleistietoa, mutta yllättävän usein kysyttiin numeriaalisia tietoja kuten vuosilukuja, mittoja. Sooloesityksistä puheenollen ihmettelen, miksi ex tempore otettiin pois. Olisin nääs halunnut tehdä se. Vasta nyt tuli mieleen, että olisin voinut pyytää yleisöä antamaan minulle puheen aiheen ja sitten olisin voinut viittoa. No, kirjoitan myöhemmin lisää soolo- ja ryhmäesityksistä, mutta tuomarit antavat heti palautteita esiintyjille. Näin ei ollut aikaisemmin. Hienoa, että uusia kehityksiä tapahtuu..

Varikset

Olin noin 10-12 vuotias kun sain tietää, että mummullani oli kaksi kuuroa pikkuserkkua. Vuosien myötä hitaan sukututkimusretken myötä tuli löydettyä joitakin tietoja karjalaisista pikkuserkuista. Isäni kysyi Kontiolahden kirkkoherrainvirastosta sukuselvitystä, jolloin tuli esille kuurot Varikset. Vihtori Varis toimi puuseppänä ja kuoli 1950-luvun puolissavälissä naimattomana. Vihtori kävi yli-ikäisten koulua Jyväskylässä ja todistuksen mukaan oli lempeäluontoinen oppilas. Otin näemmä yhteyttä Jyväskylän maakunnan arkistoon tietojen saamiseksi. Alinasta tiesin tuolloin, että aloitti Kuopion kuuromykkäin koulua 7 vuotiaana. Siihen aikaan ei ollut itsestäänselvää aloittaa koulunkäynti. Oppivelvollisuuslaki tuli vasta v.1921. Kuurojenpapit tekivät kovasti työtä etsiessään kuuroja maalaiskunnista ja kehottivat vanhempia lähettämään lapsensa valtion kouluun. Vihtori oli siskoaan paljon vanhempi. Moni lapsi ei päässyt heti kouluun, jos koulu on jo täynnä.

Eräänä kesäiltana selailin vanhoja Kuurojenlehtiä vuodelta 1964 ja silmiini osui kirjoitus 70v.täyttävästä Alina Variksesta. Siinä kerrotaan, miten esimerkillisen ahkera yhdistyksessä kävijä Alina oli. Alina päätti Kuopion koulun v.1914 ja oli opettaja Halmanin oppilaana. Koulun jälkeen Alina jäi Kuopioon ompeluoppiin. Riihimäelle Alina muutti v.1955. Näiden tietojen pohjalta kyselin Riihimäen kuurojen yhdistyksen puheenjohtajalta, löytyisikö jotain lisätietoa Alinasta. Samana kesänä kuurojen kesäpaikassa Pykälässä tapasin erään riihimäkeläisen kuuron naisen, joka oli ihan ihmeissään kun sai tietää Alinan ja minun sukulaisuudesta. Samalla hän kuvaili miten lyhyt nainen Alina olikaan ja miten moni kuuro aina auttoi Alinaa nostaessaan hänet bussiin. Seuraavana kesänä lähdin Karjalaan, ensin Joensuuhun ja sitten sieltä Sortavalaan. Tapasin Joensuussa Pohjois-Karjalan Kuurot ry:n puheenjohtajan, Iina Öykkösen, joka esitteli ystävällisesti yhdistyksen tilat ja pyysin tutustua yhdistyksen aineistoihin 1940-luvulta. Tuli samalla esille, että Pohjois-Karjalan Kuurot ry perustettiin vuonna 1942! Keskusteltiin suurella mielenkiinnolla, miksi yhdistys perustettiin juuri sodan aikana. Johtuiko se siitä, että osa Karjalasta on menetetty Neuvostoliitolle, vai kuinka? Näin yhdistyksen perustamiskirjasta Alina Variksen nimen, eli hän oli sodan aikana Joensuun seuduilla, kenties Kiihtelysvaaralla jossa syntyi. Yritin etsiä Alinan veljen nimeä, ja ei löytynyt mistään. Millainen sisarsuhde Alinalla ja Vihtorilla oli? Silloin heräsi monta kysymystä. Molemmat olivat naimattomina, mutta Alina synnytti yhden aviottoman lapsen. Oliko silloinen avioliittolaki syynä siihen, että molemmat eivät päässeet/menneet naimisiin?

Niin, papereiden lisäksi katseltiin myös vanhoja upeita mustavalkokuvia. Kolin maisemakuvat olivat uskomattoman kauniita. Silmiini osui tämä kuva, erityisesti nainen, jolla oli aika lyhyet jalat. Nainen seisoo kuvassa ihan vasemmalla. Päätin ottaa muutamasta kuvasta valokuvalla kopion ja lähetin riihimäkeläiselle kuurolle naiselle, ja hän vastasi:" Juu, se oli se Alina! " (Viittomanimi oli LINTU, ISOT SIIVET LENNETTYNÄ) Mutta sukututkimus jatkuu edelleen, erityisesti Vihtorin osalta. Ihan keskellä kuvaa on Kirsti Ahonen, joka oli yhdistysaktiivi Tampereelta. Kirsti Ahonen kirjoitti v.1964 avoimen kirjeen Kuopion Kuurojenkoulusta v.1914 päässeille Oksasen, Koposen ja Hallmanin eli Lampenin luokkien entisille oppilaille. Kirsti oli järjestämässä 50-vuotisluokkakokousta joko Kuopiossa tai Tampereella. Osallistuiko Alina siihen kokoukseen? Onko tämä kuva luokkakokouksesta vai jostain Pohjois-Karjalan Kuurot ry:n järjestämästä retkestä, iltamasta? Yhdistysten olisi hyvä haastatella yhdistyksensä vanhempia jäseniä, ketkä kuvissa olevat ihmiset ovat ja mitä silloin tapahtui.

Niin, paljon onnea Pohjois-Karjalan Kuurot ry:lle, joka täyttää tänä vuonna 70 vuotta!

Lähteet: Kuurojen lehti 5/1964, 7/1964, Kuva: Pohjois-Karjalan Kuurot ry:n arkisto

Karjalan suku

Odotan suurella mielenkiinnolla 4.8. Mutasten sukuseuran tapaamista. Isänäiti oli Kontiolahden Mutasia, mutta me tiedetään aika vähän suvustamme. Isoäitini oli jo aika vanha kun synnyin. Onneksi olin sen verran elävä lapsi, etten aina ymmärtänyt miksi hän tukisti minua. Sen äitini kertoi, sillä en muistanut ollenkaan. Isoäitini oli sanonut, että viittominen sokeuttaa.

Muistan ainoastaan sen, miten hätääntynyt isoäitini oli katsoessaan ikkunasta minua ja siskoani leikkimästä ulkona. Hän ei nähnyt meitä. Myöhemmin kävi ilmi, että sokeutuneella isoäidilläni oli kaksi kuuroa pikkuserkkua: Alina ja puuseppä Vihtori Varis. Aliina kävi Kuopion kuuromykkäinkoulua ja Vihtori yli-ikäisten kuuromykkäin koulua Jyväskylässä. Molemmat syntyivät Kiihtelysvaaralla. Tämä selittää, miksi kuurouteni oli isoäidilleni niin iso asia.

Kuvassa on isoäitini kahden veljensä ja isänsä kanssa vuodelta 1930, jolloin isoäidin äiti Maria Mutanen os.Varis haudattiin Sortavalassa. Yritin etsiä pari kesää sitten Sortavalassa olevasta suomalaisten hautausmaasta Marian hautaa, mutta luovutin ajatuksesta nähtyäni miten siivottomassa kunnossa hautausmaa onkaan kuten kuvasta näkyy.

Hiljainen tie

Voi mikä suuri nautinto oli lukea uudestaan muutaman vuoden jälkeen syntymäkuuron Laina Wainolan kirjoittaman kirjan: Hiljainen tie (1969). Kirjan nimi huvitti aikoinaan minua, sillä kuurouteen liitetään usein hiljaisuus. Usein voivotellaan, miten hiljaista kuuron elämä voi olla kun kuuro ei kuule erilaisia ääniä. Todellisuudessa asiat voivat olla ihan toisin. Englanninkielisessä kirjallisuudessa usein käytetään Silence. Nykyään on vielä olemassa Hiljainen seurakunta -lehti, mutta palataanpa nyt Hiljaiselle tielle. Laina syntyi Hausjärvellä 1892 ja kävi Turun kuuromykkäinkoulua. Siinä elämänkerrassaan Laina kuvailee melko tarkkaan lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän vaiheita. Ensimmäisellä kerralla ei asiat auennut samalla tavalla kuin nyt toista kertaa lukiessani. Kieli on aika elävää ja tarkkaa. Laina käyttää paljon kiertoilmaisuja, mikä kertoo hyvästä kielen hallinnasta. Olen kuullut kerran yhdeltä ystävältä, miten Laina puhui kuurojen liittokokouksessa joskus 1910 luvulla ja silloin Kuurojen liiton puheenjohtaja Julius Hirn tulkkasi Lainan puhetta viittomakielelle.

Kuuroja on opetettu kautta aikojen, että kuulevien edessä on puhuttava puhuttua kieltä. Onneksi tämä käytäntö on muuttunut, mutta Lainan aikana suomalaisen viittomakielen arvostus oli ihan melkein pohjalla. Suomalainen yhteiskunta oli hyvin nuori ja demokratia vasta kehittymässä Lainan nuoruuden aikana. Kirjasta saa hyviä esimerkkejä, miten vaikeaa oli naimattomana naisena ja sen lisäksi vielä kuurona 1930 -luvun laman puristuksessa. Lainalla oli aika vaikeat suhteet äitiinsä ja kuuroon veljeensä, joka oli toiminut 1940-luvulla Kuurojen Liiton hallituksessa. Sydäntäni satutti lukea, miten Laina kuvaili perhesuhteita aika vaikeiksi. Mielestäni kirjan nimi olisi pitänyt olla Kivinen tie. Lukemisen arvoinen kirja.

Naiskohtaloita

Millaista oli elää ennen viittomakielisenä tai kuurona naisena? Birgitta Wallvik kertoi Liisankadun vahvoista naisista Helsingin kuurojen yhdistys ry:n (HKY) naistenkerhon juhlaseminaarissa. Tiedätkö kuka oli Olga Stadius, joka meni naimisiin Walter Stadiuksen kanssa? Olgan anoppi oli Julia Stadius, joka oli mukana perustamassa Kuurojen Liittoa. HKY:n naistenkerho perustettiin 1912. Olga oli naistenkerhon ensimmäinen puheenjohtaja. Kuvassa seisoi ylioppilas, kuurojen vanhempien kuuleva lapsi Elma Ignatius oli HKY:n tärkeimpiä hahmoja,sillä siihen aikaan ei ollut saatavilla tulkkipalvelua. Olgalle ja Walterille syntyi yksi lapsi, Rea Stadius, joka peri isänsä viittomanimen. Rean isoäiti, Julia oli neuvonnut pientä Reaa palvelemaan kuuroja, ja sen Rea toteutti elinikäisenä asianaan. Julia uhrasi paljon aikaa kuurojen ja myös lastensa hyväksi. On sanottu, että ilman naistenkerhon panosta HKY:llä olisi ollut enemmän vaikeuksia pysyä pystyssä. Risto Ojala on tehnyt HKY:n naistenkerhon 80v.historiikin. Pitää paneutua tarkemmin siihen. Jos haluat tietää enemmän Julia Stadiuksen elämästä 1900 luvun alkupuolelta, niin tietoja löytyy Märta Tikkasen kirjoittamasta teoksesta Emma ja Uno. Uno oli Walter Stadiuksen veli. Tarvitaan naistutkimusta kuuroista ja viittomakielisistä naisista.

Miten paljon tiedät Olga Stadiuksesta, joka seisoi kuvassa ihan vasemmalla? Kerro jotain tähän, mutta täydennän tätä tekstiä lisää junamatkoillani.

Kuva: Kuurojen museo/Helsingin Kuurojen Yhdistys ry

Kirkon katto

Elettiin 80-luvun alkupuolta. Muistan, miten oli hieman vastenmielistä lähteä koulusta Kalevan kirkkoon. Piti kävellä jonossa, ettei auto ajaisi meidän ekaluokkalaisten päällemme. Kirkon ja koulun välissä oli 50-luvulla rakennettuja kerrostaloja. Opettaja käski meidän käyttäytyä kunnolla, eikä saatu viittoa kirkossa. Piti istua ihan hiljaa. Levottomana lapsena vilkaisin aina muita lapsia, mitä muut lapset tekivät ja tutkin edessä olevaa Raamattua, mutta en ymmärtänyt mitään pienistä teksteistä. Opettajan kuvaraamattu oli niin ihana, sillä oli paljon kuvia ja kuuntelin aina luokassa silmät pyöreinä opettajan tarinoita, mutta kirkossa en ymmärtänyt saman opettajan viittomista, vaikka kuinka yritin katsoa. Missä oli ne jännittävät kuvat? Opettajan huulet liikkuivat hyvin, ja viittomat olivat jotenkin epämääräisiä, jotka liikkuivat välillä ylös ja alas. Takapuoleni oli puuttua, ja teki mieli kävellä ympäri kirkkoa, mutta en voinut kunnes keksin katsoa ihan ylöspäin. Kirkon katto oli niin upea, sillä tuntui, että vain taivas oli rajana! Pitää mennä joku päivä sinne istumaan.

Ruskea

En ole koskaan pitänyt ruskean väristä. Aina kun näen ruskean tulee huono olo tai mieli. Sain kasvatustieteen pro gradun valmiiksi vuonna 2007, ja silloin tajusin, miksi inhoan ruskeaa. Olen pohtinut koulukokemuksiani gradua kirjoittaessani viittomakielen äidinkielen opetuksesta. Olin esikoulussa ja aika vilkas lapsi. En aina jaksanut istua paikoillani, sillä halusin varmaan leikkiä ja jutella muiden oppilaiden kanssa. Luokallani oli vain 5 oppilasta ja meillä oli painavat kuulolaitteet. Olin vasta 5 vuotias. Muistan vieläkin, miten se painoi rintakehää juostessani. Otin aina sen pois kun välitunti alkoi ja oli aina pakko laittaa takaisin kun tunnit alkoivat. Opettaja oli aika kärsimätön, ja vaati aina meitä kuuntelemaan, mitä sanottavaa hänellä oli. En aina ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Huitoi jotain pitkillä punaisiksi lakatuilla kynsillään. Opettajan vieressä oli piirtoheitin, jonka päässä oli vilkkuvalo. Opettaja yritti varmaan ensin kiinnittää huomiota FM-laitteellaan, mutta korvissa jatkuva soiva musiikki ei aina kerro mistä ääni tulee. Vilkkuvalon avulla hän sai meidät kuuntelemään häntä -hetkeksi. Saimme sitten verhot, että emme voineet nähdä toistemme viittomista. Tulin siitä hyvin vihaiseksi. Verhojen väri oli juuri ruskea. Tunnemuisti.

Naisenergiaa

Joskus törmää siihen, ettei tiedetä naisen omaa viittomanimeä, sillä hänellä saattaa olla miehensä viittomanimi. Millaista oli kasvaa miehensä varjossa? Miten ennen vanhaan elettiin? Millaista oli kasvaa viittomakielisenä/kuurona tyttönä siihen aikaan, kun miesten valta oli vahvempaa? On sanottu, että yhdistysten toiminta olisi kuollut ellei olisi ollut naisten apua. Naisten tekemien käsitöiden ansiosta yhdistykset voivat jatkaa toimintansa. Oli ompeluseuroja.

Tarvitaan lisää tutkimuksia viittomakielisistä naisista. Yksi merkittävä nainen oli Maria Hirn, joka toimi valokuvaajana. Tästä huolimatta emme tiedä hänen viittomanimeään.

Tule kuuntelemaan lisää tarinoita tytöistä ja naisista naisten seminaarissa 9.3.2012 klo 12-16 Valkeassa talossa! Mutta tarjoilun vuoksi ilmoittaudu 1.3.mennessä Tarja Kirouanille: tanja.kirouani@pp.inet.fi Naistenseminaari oli menestys ja Valkean talon auditorio täynnä naisia. Tarinoita, esityksiä ja keskusteluja. Yksi konkreettinen asia oli ehdotus naisten toimikunnan perustamisesta. Löytyykö riittävästi energiaa ko.asialle? Kuva: Jyväskylän Kuurojen yhdistys ry

Lentokentällä sattuu kaikenlaisia -viittomakielisillekin

Lentokentällä sattuu kaikenlaisia -pitää paikkansa! Viittomakielisillä riittää kokemuksia erilaisista kohtaamisista lentokentällä tai lentokoneessa.

Istuessani Munchenista Marseilleen lähtevässä koneessa lentoemäntä kysyi mitä haluan juoda. Näytin hänelle paperilla kirjoitetun viestin, mitä juomaa halusin ottaa. Silloin emäntä kysyi jotain englanniksi, ja pyysin häntä kirjoittamaan asiansa paperille. Paperiviestintä on hyvin tuttua C.O.Malmillekin, joka keskusteli kuurojen tilanteista kansallisrunoilijamme Runebergin kanssa käyttäen paperia ja sulkakynää. Niin, lentoemäntä kysyi minulta, tarvitsinko opastusta Munchenin lentokentällä. Vastasin hymyillen, että pärjään kyllä itse.

Tämä kokemus ei liene uutta viittomakielisille, mutta on sattunut vielä hauskempia asioita. Voisin oikeasti tehdä kirjan pelkästään lentokentällä liittyvistä kokemuksista. Moni viittomakielinen on saanut niin loistavaa palvelua, että sai eteensä pyörätuolin.

Liisa

Junamatkalla Helsingistä Tampereelle juteltiin kohta 12 vuotta täyttävän tytön kanssa kuurojen vanhempien kuulevista lapsista, sillä hän kävi ennen junamatkaa luonnontieteellisessä museossa 11 muun codalapsen ja 4 coda-aikuisen voimin. Tyttöni alkoi yhtäkkiä muistelemaan 6-7 vuoden takaista tapahtumaa ja meille tuli ikävää Liisaa..

Asuttiin lasten lähestyessä kouluikää leikkipuiston edessä olevassa 50-luvun kerrostalossa. Parveke oli sen ajan mukainen vain metrin kokoinen, mutta pääsi kuitenkin katselemaan ketkä kävelivät kävelykadulla, jossa oli aina viikonloppuisin kirpputoria. Väkeä liikkui lapsiperheistä senioreihin. Viihdyttiin usein leikkipuistossa, jossa oli paljon lapsia ja siellä oli ihana kahvila idyllisessä puutalossa, josta sai edullisesti kahvia. Aurinko usein paistoi.

Kävelykadulla oli usein senioreita istumassa penkeillä ja he tervehtivät aina innokkaasti. Juttujakin usein luisti, vaikka minulla oli välillä vaikeuksia keskustella heidän kanssaan. Lapseni usein juttelivat heidän kanssaan. Törmättiin usein rollattorilla liikkuvaan hymyilevään naiseen, joka todella loisti kuin Naantalin aurinko. Katse oli usein kiinteä, että en ymmärtänyt heti mistä se johtui. Tervehdittiin edelleen jokaisella kerralla kun törmättiin. Hiukset olivat vaalean harmaat ja malliltaan polkkatukka. Oli sinisen ystävä kuten minäkin. Pukeutui usein sinisiin. Limakalvot olivat välillä niin kuivat, että hän joutui siristelemään silmiään, mutta hymyjä edelleen irtosi. Vasta seuraavana kesänä tyttöni kertoi minulle vanhan naisen tarinan, sillä he usein juttelivat keskenään. Sen jälkeen ymmärsin, mistä kiinteä katse johtui. Nainen nimittäin muisteli omaa äitiään, joka oli samanlainen kuin minä. Liikutuin tajutessani, miten tyttöni kohtasi vertaisensa ihmisen. Heillä on melkein samanlainen kokemusmaailma, mutta tyttöni on saanut oppia viittomaan. Liisa -niminen nainen sen sijaan harmitteli, ettei ole saanut oppia viittomaan kuuron äitinsä kanssa. Tuli samalla ilmi, että hänen isoäitinsä otti usein kuuroja alivuokralaisia jossain Vaasankadulla joskus 1910-30 luvuilla.

Paljon myöhemmin istuessani asunnon pienessä keittiössä lueskelin keskisuomalaista ja silmiini osui se rollattorilla liikkuva nainen! Ajattelin, miten pitkään hän sai elää. Peräti 90 vuotta.

Asuntolaelämää

Ennen vanhaan oli ns. asuntolakouluja. Suomessa oli valtion ylläpitämiä kuurojen ja huonokuuloisten käymiä asuntolakouluja mm. Oulussa,Mikkelissä, Kuopiossa, Turussa, Jyväskylässä ja Porvoossa. Tänä päivänä on edelleen asuntolakouluja, mutta oppilaita on paljon vähemmän kuin ennen. Joskus 1960 -luvulla kuurojen ja huonokuuloisten lasten vanhemmat alkoivat vaatia ns. kuulovammaisten koulujen perustamista kotikaupungilleen. Niitä alkoi syntyä kuin sieniä sateella, mutta tänä päivänä niissä kouluissa on enimmäkseen kuulevia lapsia, joilla on erilaisia kielihäiriöitä. Mietit varmaan, millaista asuntolaelämä on.

Kävin itsekin asuntolakoulua, kun olin vuosina 1989-1995 Mikkelin kuulovammaisten koulussa. En ole toisin pitänyt koulun nimestä. Muistan hyvin, kuinka eräs opettaja ei ymmärtänyt meidän inhoa kuulovammainen -käsitettä kohtaan. Hän sanoi voimakkaasti: "Mikkelin kuulovammaisten koulu on virallinen nimi, eikä kuurojen koulu, sillä selvä!" Asuntolaelämästä sen sijaan tykkäsin, sillä sain olla samanikäisten kanssa. Viittomakielinen identiteettini sai vahvistusta. Asuntolan säännöt ovat olleet hyvin erilaisia aikojen kuluessa. Vanhemman sukupolven kuurojen tarinoista kuulee usein, miten hoitajat olivat ankaria ja he eivät aina osanneet viittoa. Uskomattomia juttuja usein kuulee, miten kuurot oppilaat joutuivat tekemään läksyjään suomenkielellä ymmärtämättä läksyjen sisällöistä. Miten hoitajat pystyivät lohduttamaan koti-ikävää potevia pienokaisia kun ei ollut mitään yhteistä kieltä? Minun aikanani hoitajat osasivat viittoa kohtalaisen hyvin, vaikka he käyttivät suurimmaksi osaksi viitottua suomea. Minun aikanani saimme käydä kotona viikonloppuisin ja lomilla, mutta ennen vanhaan käytiin kotona vain lomilla. Siitä seurasi, että kuurojen lasten kuulevat vanhemmat eivät aina saaneet oppia kunnolla viittomaan lastensa kanssa. Kuuroista lapsista syntyy viittomakielen taidottomille vanhemmille noin 90%. Meidän tulee olla kiitollisia kuurojen vanhempien lapsille, jotka opettivat suomalaista viittomakieltä toisille lapsille, jotka saivat oppia viittomista epämuodollisesti kouluopetuksen ulkopuolella. Suomalainen viittomakieli tuli opetukseen vasta 1960-luvulla melkein 70 vuoden tauon jälkeen, mutta viittomia tai sormittamista on käytetty jossain määrissä riippuen opettajista ja kouluista. Eräs Mikkelin kuuromykkäin koulun käynyt oppilas (1954-1962) kertoi, kuinka hän aina kertoili viittoen iltaisin pienimmille oppilailleen tarinoita näkemistä elokuvista. Pienemmät oppilaat rakastivat ja anelivat häntä kertomaan uudestaan, kuinka Tarzan hyppäsi puusta ja huusi.

Ennen vuoden 1962 uuden asuntolarakennuksen rakentamista käytiin koulua keskustassa puukorttelissa. Oppilailla ei ollut silloin mahdollista käyttää sisävessaa, vaikka sellaista oli olemassa. Oppilaiden sängyn lähellä sijaitsi aina isohko ämpäri tarpeita varten. Entisten oppilaiden kertomuksista usein kuulee, miten ämpärit olivat usein aamuisin valunneet yli äyrien. Siihen aikaan oppilailla ei ollut omia huoneita, vaan huoneet olivat isohkoja kuten näette valokuvasta. Asuntolan viittoma juontuu huoneesta, jossa on monta sänkyä vierekkäin. Mikkelin koulun 1960-luvulla käyneet oppilaat viittovat eri tavalla asuntolan viittoman kuin nykyään. Kieli elää koko ajan, kuten myös asuntolaelämä. Mikkelin koulun asuntolan käyneillä oppilailla on omia kummitustarinoita, jotka ovat siirtyneet viittoen oppilaasta oppilaalle varmaan yli 30 vuoden ajan. Haluaisitko kuulla yhden sellaisen tarinan? ;) Kuva: Ulla-Maija Haapasen kotiarkisto

Arvoitus

David Fritz Hirn (1834-1910) oli C.O.Malmin ensimmäisiä oppilaita ja jatkoi Malmin opetustyötä 33 vuoden ajan. Hirnin luokka oli viimeinen viittomaluokka Turun kuuromykkäin koulussa. Hirn oli hyvin huolissaan suomalaisen viittomakielen puolesta ja ryhtyi eläkkeellä kerämään suomalaisen viittomakielen viittomia tavoitteenaan 1000 viittoman kokoelma. Hirn ehti kuitenkin kuolla kesken työn, joka jäi 333 viittomaan.

Nykyään ei tiedetä tarkkaan, mikä Hirnin viittomanimi oli oikeastaan? Turun kuurojen yhdistyksen uusi tila sai nimeksi Hirnilä ja sillä on viittomanimi, joka poikkeaa kuvassa olevasta viittomanimestä. Sekoitetaanko David F. Hirnin ja hänen poikansa Julius Hirnin viittomanimiä keskenään? Kysyin asiasta viittomanimistä väitelleeltä Päivi Ràinolta, joka selitti, että on nähtävästi kaksi eri versiota Turun ja Helsingin alueella. D.F. Hirn siirtyi Turusta Helsinkiin eläkepäivillään.